1990-luvulla tehtiin merkittävä löytö Kiilopäällä ja uuden lajin avaus – lumikenkäily. Se oli Suomessa ollut unohduksissa vuosikymmenien ajan. Nyt tunturikeskuksen markkinoija Dominick Arduin toi tullessaan Ranskasta autolastillisen TSL-lumikenkiä ja houkutteli matkailijoita kokeilemaan, järjesti seminaareja ja kirjoitti lehtiin: ”Uuden liikuntaharrastuksen löytäminen, sitä vanhaa ja rakasta yhtään väheksymättä, voi olla avartava elämys. Huomaat, että minähän osaan ja uskallan. Se kynnys kannattaa ylittää.” (1993)

Aluksi Kiilopäällä oli yksi lumikenkäpäivä viikossa. Kiilopään opas Heidi Marttinen kertoi, että laji on lisääntynyt 2000-luvun alussa vähitellen. Miksi? ”Turhat ennakkoasenteet lumikenkäilyn raskaudesta tai sopimattomuudesta tietyille ikäryhmille voi karistaa mielestä. Tämä laji sopii kaikille.” Kenkien vuokraus ja retkeily lähikuruissa ja tuntureilla alkoi olla sitten jo jokapäiväistä. Monet ulkomaalaiset saattoivat kenkäillä koko lomaviikon.

Lumikenkäilyn alkuvaiheissa oli Kiilopään asiakkaille markkinoitava lähinnä sitä, minne kannattaisi tehdä retkiä – eli paikkoihin, mihin suksilla on vaikea päästä. Mitään opetusta ei tarvittu. Nythän ei ole kyseessä mikään tekniikkalaji, vaan nämä liikkumisvälineet tarjoavat hauskaa ja piristävää oleskelua luonnossa. Retken jälkeen kuitenkin aina todettiin paidan olevan hiestä märkänä. Mutta sittenkin oppailla oli mielessä kysymys: ”Voisimmeko me Lapissa – perinteisessä hiihtomaassa – oikeasti innostua lumikenkäkävelystä?”

Monia opintomatkoja tehtiin Keski-Eurooppaan ja Amerikkaankin. Dominickin lisäksi tunnelmia ja kokemuksia kävivät hakemassa mm. Suomen Ladun lumikenkäilystä vastaavat Sirpa Arvonen ja Pasi Juutilainen. Ja hämmästelyä riitti Ranskan ja Italian Alpeilla, jossa lumikenkätapahtumiin osallistujia oli tuhansia! Pieni osa lumikenkäilijöistä juoksivat kilpaa pikku lumikengillään, mutta valtaosa teki päivävaelluksensa perheen ja ystävien kanssa ja nautti välipalat kirkkaassa auringonpaisteessa Alppien rinteillä. Kun nopeimmat kilpailijat juoksivat reitin 1,5 tunnissa, saattoi viimeisillä vaeltajilla kulua samaan matkaan kuusi tuntia.

Nämä Keski-Euroopan kokemukset tuotiin myös Suomeen, kun vuonna 2000 alettiin järjestää SM-kilpailuja. Kaksi vuotta myöhemmin Kiilopää toimi jo kansainvälisen ”Lumikenkäilyn Euroopan Cupin” järjestämispaikkana. Alueen tunturit olivat kaikkien kisailijoiden mieleen. Kuitenkin enemmän keskityttiin lumikenkien monipuoliseen harrastuskäyttöön.

Lumikenkäilyn harrastaja havaitsee jo ensimmäisellä retkellään, että kenkien rakenne sallii nousemisen hyvinkin jyrkkiä rinteitä. Siinä on apuna kantalukko ja myös varmuus siitä, että kengät pysyvät jalassa pahoissakin paikoissa. Niillä onnistuu laskeminen jyrkissä rinteissä ja myös hyppääminen kallioilta alas lumeen.

Monia erikoislajien harrastajia on tavattu Kiilopään rinteillä. Vuoden 2001 talvituiskussa olivat jäätanssimestarit Susanna Rahkamo ja Petri Kokko harjoittelemassa lajia ”Lumikengillä ylös – laudalla alas”. Mukana olivat mm. Matti Verkasalo ja Tapio Kallio – lääkärit Helsingistä sekä monia muita kokeilijoita Sirpa Arvosen johdolla.  

Lumikenkäilyn voidaan sanoa lähteneen leviämään Kiilopään maisemista kaikkialle Suomeen ja innostus jatkuu edelleen.