Saamen kansan edustaja Jouni Kitti lähestyi Suomen Latua 1960-luvulla ja oli huolissaan. Hänellä oli sama huoli kuin retkeilyväellä. Juuri aikaisemmin oli suuri saamelaisten tukialue hävinnyt Lokan altaan vesimassojen alle. Ja nyt oli edelleen vaarana tiestön rakentamisella häiritä tai jopa tuhota lisää Kemin-Sompion poronhoitoa. Hän oli hyvin pahoillaan, että poliitikot käyttivät vaalisyöttinä maanteiden rakentamista: ”Metsän asukas joutuu kuitenkin useissa tapauksissa pettymään, kun teiden mukana luvattu vauraus kääntyykin päinvastaiseksi.” Näin oli sama intressi niin poromiehillä kuin Suomen Ladullakin: ei enää uusia teitä erämaahan.

Myös Kiilopään tien rakentaminen 4-tieltä sai aluksi kielteisiä kommentteja. Mutta sitten havaittiin, että tiestä onkin suuri apu sekä poronhoidossa että erotusaidalle pääsyssä. Niinpä Niilanpään poroaita oli sopivan matkan päässä tunturikeskuksesta – 5 km, ja sinne päästiin hyvin moottoriajoneuvoilla. Porojen merkitseminen ja erotukset olivat myös paras ohjelmanumero, minkä Kiilopää saattoi tarjota matkailijoille. Ongelmana oli se, ettei koskaan etukäteen tiedetty, milloin nämä suuret tunturitapahtumat alkavat; sehän oli kiinni siitä, milloin tokat saatiin koottua aitaukseen. Niilanpään poroerotukset päättyivät lopullisesti 1990-luvulla, ja poroaita on nykyisin vain muinaismuisto tuosta ajasta.

Vuonna 1974 pidettiin vaarana sitä, että hyvä yhteistyö Saariselän tunturialueella ei jatku ikuisesti. Siksi päätettiin järjestää poromiesten kanssa yhteinen retkeilyseminaari. Mukaan saatiin eri retkeilyjärjestöt, matkailun edustajat, Lapin lääninhallitus sekä paliskuntien edustajat aina liiton toiminnanjohtaja Veikko Huttu-Hiltusta myöten. Tapahtumassa käytiin monipolvinen keskustelu siitä, mitä hyötyjä ja haittoja on Lapin paikallisille asukkaille retkeilijöiden määrän kasvusta.

Syntyi julkilausuma, kuten siihen aikaan oli tapana. Siinä todettiin mm.: ”Pikaisilla toimenpiteillä retkeilyn tuomista epäkohdista voidaan päästä eroon. Niitä ovat viranomaisten, yrittäjien ja järjestöjen suorittama valistustoiminta sekä kulkua ohjaavat toimet. Myös luontaistalouden säilyttäminen alueella edellyttää suurten retkeilijäryhmien ohjaamista viitoitetuille reiteille ja opastetuille retkille.”

Kun sitten matkailun lisäämisestä alettiin entistä enemmän puhua, tämä yhteinen kannanotto nousi usein esille. Siihen vedottiin myös UK-kansallispuistoa perustettaessa. Julkilausuman henki leijui kansallispuiston neuvottelukunnassa, kun Lapin paliskunnan poroisäntä Hannu Magga piti poroelinkeinon puolta. Hänen tiukka esiintymisensä toi usein päätökseksi sen, että porot ovat olleet alueella ennen retkeilijöitä, ja niiden elämä on turvattava mm. laidunalueita valitsemalla ja vaihtamalla kulloisenkin tilanteen mukaan.

Parhaimmillaan yhteistyö poromiesten ja -naisten sekä retkeilijöiden kesken näkyi ja tuntui Kiilopäällä pidetyissä saamelais- ja poroilloissa. Kun suuren yleisön eteen astuvat Tuula-Maija Magga-Hetta, Ulla ja Paulus Magga, Tiina Aikio tai Eero Magga joikuineen ja tarinoineen tai käsitöineen ja taiteineen, niin silloin ollaan sellaisessa tilaisuudessa, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan. Myös Armi ja Timo Palonojan tarinoinnit poron vuodesta tai opas Eetu Aikion retket kansallispuistossa ovat antaneet syvyyttä yhteistyölle.

Kiilopää on tarjonnut lisäksi monelle paikkakunnan asukkaalle jopa vakituisen työpaikan. Pisimpään on tähän mennessä työskennellyt Kiilopään asiakaspalvelussa Aino Hetta, ja kyllä nykyinen paliskunnan poroisäntäkin Harri Hirvasvuopio hoiti suksien voitelupalvelua useita vuosia.