Saariselkä ja Koilliskaira
Maantieteen näkökulmasta Saariselkä, saameksi Suoločielgi, on tarkoittanut kansallispuiston pohjoisosan itäreunan tunturiseutuja, tai oikeastaan myös Venäjän puolelle jatkuvaa tunturijonostoa.
Tämä tunturien selkä jakaa vesipisarat eri maailmankolkkiin. Itäosissa pohjoislaidalle pudonnut pisara päätyy Luttojokeen ja etelälaidalle tipahtanut vierii Jaurujokeen. Molemmat jatkavat Tuulomajokea pitkin Jäämereen. Länsiosassa tunturipäiden rypästä pohjoislaidan pisarat päätyvät Suomujoen kautta Luttojokeen, mutta etelälaidalle satanut vesi laskettelee Luirojokeen ja edelleen Kemijokena Itämereen.
Eräretkeilijän silmin katsottuna Koilliskaira on täydellinen paketti: on laajuus sekä kymmenittäin uljaita puuttomia tunturinhuippuja, joita luonnontilainen ikimetsä ympäröi. On lukuisia erämaavirtoja, komeita männiköitä, naavakuusikoita, tunturikoivikoita, silmänkantamattomia aapasoita, julmia kuruja ja jokunen sievä vesiputouskin. Metsät ja tunturinummet ovat usein helpokulkuisia, joskin osa paljakoista on louhikkoisia.
Kuusen metsänraja kulkee alueen halki. Kuusen pohjoisraja kulkee lännessä kohta Kakslauttasen eteläpuolelta Kopsuslammelle, Luirojärvelle, Repoaavan laidan kautta koukaten Vongoivalle ja jatkaa Venäjälle Jaurujoen etelälaidalla.
Itäkaira, Jaurun eteläpuolinen osa kansallispuistosta on kuusen valtakuntaa, jossa toki aihkimännytkin koristavat metsänkuvaa. Jaurulla ja Luirojärvelläkin teräväkärkiset kuuset somistavat maisemaa, mutta Suomu- ja Luttojoen laaksoissa ja muualla pohjoisosissa vallalla ovat mäntykankaat.
Puiston pohjoispuolisko Jaurujoelta alkaen on puuttomien tunturien valtakuntaa, joskin jokainen tunturirypäs on turvallisesti metsän saartama, joten myräkän yllättäessä tunturivaeltajan metsän turva ei ole koskaan kovin kaukana. Alue kuuluu Lapin granuliittivyöhykkeeseen, eli pääkivilaji on vaalean punaharmaa, voimakkaasti liuskeinen granuliitti.
Eteläosassa pääroolissa ovat taigametsät, avosuot ja Kemijoen lukuisat latvahaarat. Puurajan yläpuolelle kohoavat vain yksittäiset laet, Korvatunturi ja Naltiotunturi.
Joet määrittävät aina vaellusaluetta vahvasti. Koilliskairassa reitinvalintamielessä pohdittavia jokia ovat pohjoisesta etelään lukien Lutto- ja Suomujoki, Luirojoki, Jaurujoki sekä Nuorttijoki. Pienemmät joet, kuten Anterijoki tai Muorravaarakanjoki, ovat yleensä kahlattavissa vähällä vaivalla.
Tunturikasvillisuus
Kiilopään kasvillisuus koostuu paljolti normaalista Lapin tunturi- ja metsäseudun kasvillisuudesta. Kesällä tunturinummia koristavat muun muassa sielikkö, uuvana, punakko, riekonmarja, lääte, lapinkuusio, karhunruoho ja kurjenkanerva. Metsissä mustikan, puolukan, kanervan ja muiden koko maan kasvien lisäksi esimerkiksi ruohokanukka on yleinen.
Alueen ehdoton erikoisuus on kiilopäänkoivu (Betula pubescens ssp. czerepanovii var. appressa). Tätä vaivaiskoivun ja tunturikoivun risteymää ei kasva muualla kuin Kiilopään lähialueilla. Kiilopäänkoivun runko on tunturikoivumaisen paksu, mutta se mataa lähes maan pintaa pitkin. Näin se on talvet suojassa lumivaipan alla. Rungolla voi olla pituutta parikin metriä ja lehdet ovat lähes tunturikoivun lehtien kokoiset.
Linnut
Kiilopää on hyvä paikka tutustua tavalliseen Lapin tunturi- ja metsälinnustoon, vaikkakaan suuria harvinaisuuksia alueelta ei yleensä löydy. Mika Asikainen, yksi Lapin-vaeltajan lintuoppaan (Suomen Latu ja Birdlife Suomi 2018) tekijöistä, kokosi luettelon Kiilopäällä yleisimmin havaittavista linnuista:
Kiiruna on harvalukuinen, mutta sen näkemiseen tai kuulemiseen on hyvä mahdollisuus Kiilopään huipun tuntumassa, kun poikkeaa vilkkaimmalta reitiltä. Kiilopää- ja Niilanpää-tunturien välisellä selänteellä voi yhyttää keräkurmitsan ja todennäköisemmin kapustarinnan. Sinirinnan pääsee usein näkemään Kiilo-ojan ympäristössä, kuukkelin puolestaan esimerkiksi Sivakkaojan laavulla. Lapintiainen tervehtii majoittujia Kiilopään rakennusten lomassa. Riekon voi nähdä lehahtavan lentoon jo tunturikeskuksen takametsässä, kun taas metson tai teeren havaitsemiseen parasta metsää on Kiiloselkä ja Sivakkalaavunvaara, eli Niilanpään päivätuvalta Kakslauttaseen johtavan reitin ja Sivakkaojan välinen alue.
Syvemmälle Urho Kekkosen kansallispuistoon vaeltava voi luonnollisesti nähdä lisäksi erämaisempia lajeja, kuten maakotkan, hiiripöllön, pohjantikan, pikkukäpylinnun tai piekanan.
Nisäkkäät
Inarin Lapissa elää kaikkiaan kolmisenkymmentä nisäkäslajia. Puolet lajeista on pikkujyrsijöitä eli päästäisiä, myyriä ja sopuleita. Toisessa ääripäässä kairassa elelee satojen kilojen painoisia hirviä ja karhuja.
Sulan maan aikaan retkeilijä saattaa nähdä poroja, mahdollisesti myös oravan, metsäjäniksen, pikkujyrsijöitä tai ketun. Muut nisäkkäät yleensä väistävät kauan ennen kuin ihmisen aistit riittävät niitä havaitsemaan.
Sen sijaan talvella lumi tallentaa öisten kulkureiden kaikki käänteet, ja nisäkäsmaailma osoittautuu eloisaksi. Karhun ohella myös muut suurpedot eli susi, ahma ja ilves kuuluvat UK-puiston lajistoon, joskin vähälukuisina ja harvinaisina. Ahma on näätäeläimistä suurin, mutta useammin näkee lumikon, kärpän, minkin ja näädän hyppelyjälkiä, ja joskus saukon lyllertävämpää loikkailua tai alamäkiliukua. Kevyempi poro kykenee usein kävelemään hangen pinnalla vain vähän upoten, kun taas raskastekoinen hirvi uppoaa yleensä lähes maahan asti.
Muut lajiryhmät
Aarniometsissä elää paljon uhanalaisia sieniä, kovakuoriaisia, perhosia, pistiäisiä ja jäkäliä. Maallikko ei usein tätä lajikirjoa huomaa, tai ainakin erikoisemman hyönteisen tai limasienen tai käävän tunnistaminen on haastavaa.
On kuitenkin riittävää tietää, että vanha metsä on oleellisen tärkeä monen eliölajin olemassaololle. Kaikki lajit osallistuvat osaltaan luonnon kiertokulkuun, hajottamalla kuollutta puuainesta uudeksi kasvualustaksi, tarjoamalla toiselle lajille soveliaan ruokalähteen tai elinympäristön, tai esimerkiksi pitämällä tietyn lajin kannan kurissa.
Myös vesissä elää paljon lajeja. Näkyvimpiä ovat kalat, joista moni vaeltaja havittelee herkullista ruuanjatketta. UK-puiston vesissä uiskentelee muun muassa ahvenia, haukia, harjuksia, siikoja ja taimenia.
Koko puiston erikoisin eläin lienee raakku eli jokihelmisimpukka. Noin joka tuhannenteen raakkuun muodostuu pitkän ajan kuluessa helmi, minkä takia simpukoita pyydettiin etenkin 1920- ja 1930-luvuilla Luttojoenkin vesistöstä valtavat määrät.
Raakku on ihmistä pitkäikäisempi, mutta toisaalta hidas lisääntymään. Saariselän alueen joissa ja puroissa on nykyään harvalukuinen jokihelmisimpukkakanta.
